Pamela Kribbe

“Näin oli tarkoitettu”, “tämän takana täytyy olla korkeampi tarkoitus”, “kaikki on juuri niin kuin pitääkin”. Tällaisia kommentteja kuulee helposti henkisesti valveutuneilta. Usein tällaisia väittämiä tehdään tilanteissa, jotka näyttävät olevan tarkoituksettomia, traagisia tai julmia. Onnettomuudet, sairaudet ja vakavat takaiskut pistävät oikeudenmukaisuuden tuntomme koetukselle. Miksi näin käy minulle, miksi tämän piti tapahtua? Käsitys, että kaiken takana on korkeampi järjestys, jumalallinen ja hyvää tarkoittava käsi, tuntuu vakuuttavalta. Mutta onko se totta?

Ajatus siitä, että kaikki tapahtuu niin kuin pitää, on deterministinen käsitys: sen mukaan on olemassa korkeampi voima, joka määrää ennalta, mitä maallisessa elämässämme tulee tapahtumaan. Tuo korkeampi voima voi olla Jumala tai sielu tai korkeampi minä. Olipa se mikä tahansa, luova voima ei kuulu sinulle, vaan tälle korkeammalle lähteelle. Sen myötä ajatus siitä, että meillä ihmisinä on vapaa tahto ja että voimme tehdä valintoja vapaasti, on vakavasti uhattuna.

Näin ollen syntyy paradoksi: henkisen maailmankuvan mukaan useimpien ihmisten mielestä heidän valtansa tehdä valintoja ja ottaa vastuuta elämästään on olennainen osa heitä itseään. Ellei sitä valtaa olisi, koko sisäisen kasvun ja muuntumisen käsitys tulisi vanhentuneeksi. Samalla usein kuulee loitsulta kuulostavan väittämän, että “kaikki on niin kuin pitää”, tai kuten toiset sanovat “kaikki on jumalallisessa järjestyksessä”.

Tämä “ilouutinen”, että kaikki todella menee niin kuin on tarkoitettu, sekä hämmästyttää että ärsyttää minua. Ensinnäkin maailmassa on valtavasti kärsimystä, mikä tulee ilmi vilkaisemalla mitä tahansa sanomalehteä minä tahansa päivänä. Hyvin monilla ihmisillä samoin kuin luonnossakin on hirveästi kärsimystä fyysisellä, emotionaalisella ja henkisellä tasolla. Joten miten kaikki on juuri niin kuin pitää? Toiseksi, yllä mainitun paradoksin mukaan vapaa tahto ja ennalta määräytyminen eivät sovi oikein hyvin yhteen. Tämä on miettimisen arvoinen kohta, kun esitetään ajatus, että kaikki on hyvin ja jumalallisessa järjestyksessä. Kolmanneksi, olen huomannut, että tämän viestin esittämiseen liittyy usein tyypillinen säälin, eräänlaisen henkisen alentuvuuden ilmaus jotensakin seuraavasti: “No niin, lapsonen, huomaan, ettet vielä ymmärrä, kun olet juuttunut aivan-liian-inhimillisiin epäilyksiin ja mielialoihin ja tunteisiin, mutta kaiken tapahtuvan takana on todellakin korkeampi tarkoitus, ja eräänä päivänä sinäkin tulet näkemään sen.” Olen varma, että ihmiset usein tarkoittavat hyvää, mutta silti…

Kun olin juuri selvinnyt vakavasta masennuksesta ja psykoottisista kohtauksista vuonna 2010, ja ponnistelin yhä pystyäkseni hyväksymään tämän kauhean kokemuksen, joku sanoi minulle: “on melko selvää, että sinun oli käytävä tämä läpi ja että sen tarkoituksena oli antaa sinulle mahdollisuus ja kyky auttaa ihmisiä, joilla on vastaavia koettelemuksia.” En kyennyt vastaamaan tähän näkemykseen, sillä haukoin henkeäni, mutta myöhemmin tajusin, että itse asiassa kätkettyjä näkemyksiä oli kolme: 1. Masennus oli ennalta määrätty enkä olisi voinut estää sitä, 2. Se tapahtui omaksi parhaakseni, vaikka se tuntuikin kauhealta, ja 3. Sen kaiken takana oli henkinen tarkoitus, että se tekisi minut paremmaksi opettajaksi ja parantajaksi toisia ihmisiä varten. Tämä viimeinen näkemys nosti minut välittömästi marttyyriuteen. Mitä todella tapahtui, oli se, että olin uhrautunut ja käynyt läpi helvetin, jotta muut pelastuisivat. Voi luoja. Jotenkin imartelevaa päästä tuollaiselle jalustalle, mutta epäilen, että tasapainoilu siellä on aika huteralla pohjalla.

Se mikä kaikista kolmesta näkemyksestä pomppaa esiin, on se valtava ero sen suhteen, miltä tapahtuneet asiat minusta tuntuivat ja mikä oli “varsinainen” henkinen totuus. Mikä minusta tuntui kertakaikkisen pahalta, oli “todella” hyvä asia, ja mitä olin halunnut estää kaikista eniten oli “todella” ennalta määrätty, ja mitä koin omaksi henkilökohtaiseksi koettelemukseksi masennuksen aikana oli “todella” jotakin sellaista, minkä otin niskoilleni tullakseni paremmaksi opettajaksi toisia varten. Se kiukku, suru ja tyrmistys, mitä tunsin jälkeenpäin siitä, mitä minulle oli tapahtunut, olikin oman egoni jaarituksia, kun se ei voinut antautua korkeammalle komennolle. Tämä esimerkki osoittaa järkeilyn yleisen linjan, mitä voidaan soveltaa moniin eri tilanteisiin. Yleisenä suuntauksena on katsoa tapahtumaa tai tilannetta, mikä ensiksi näyttää kauhealta, traagiselta tai absurdilta, ja sitten silotella sitä henkisen opinkappaleen avulla, että “asiat ovat aina juuri niin kuin niiden pitääkin olla” tai “tapahtumia ohjaa jumalallinen järjestys, joten syvemmällä tasolla kaikki on hyvin”.

Miten tällaiseen silotteluun pitäisi suhtautua? Sitä käsitystä, että kaikki on ennalta määrättyä ja jumalallisen tahdon mukaisesti etenevää, ei voida kumota loogisin perustein. Se on kiistämätön metafyysinen väite, jota ei voida osoittaa vääräksi (tai vahvistaa!) empiirisin todistein. Kuitenkin se on ristiriidassa syvällisen tuntemuksemme kanssa, että me pystymme vaikuttamaan elämäämme, että meillä on vapaa tahto ja valta valita. Se käsitys, että “kaikki on hyvin sellaisenaan” tai “kaikki on niin kuin on tarkoitus olla”, on ristiriidassa sen suhteen, miltä meistä tuntuu jokapäiväisessä elämässä. Aina kun jokin henkinen opinkappale on räikeästi ristiriidassa maalaisjärjen kanssa, arkisten vaistomaisten tuntemustemme kanssa, se on minulle kuin ärsyttävä punainen vaate härälle. Minä uskon, että todellinen henkisyys on ihan yhteensopiva luontaisten vaistojemme ja intuitiomme kanssa. Lisäksi uskon, että nimenomaan tuntevan luontomme avulla voimme saada yhteyden sieluumme. Väylä henkiseen totuuteemme muodostuu enemmänkin sydämestä, tunteidemme ja intuitiomme asuinsijasta kuin mielestä ja sen kehittelemistä ideologioista. Aina kun syvä kuilu erottaa itsestä aidosti hyvältä ja todelta tuntuvan siitä, mitä henkiset opetukset väittävät hyväksi ja todeksi, olisin oikean koetinkiven valinnassa aina ihmisen tunteen puolella. Omahyväisen ylemmyyden ilmapiiri, joilla intuition vastaisia henkisiä väitteitä usein tehdään, ei myöskään ole avuksi.

Mutta entä sitten? Elleivät asiat ole ennalta määrättyjä, ellei kaiken tapahtuvan takana ole korkeampaa tarkoitusta, onko elämä sitten pelkkää yhteensattumien leikkiä? Eikö sille kaikelle ole olemassa suurempaa tarinaa, mitään tarkoitusta? Ja jos kaikki on vapaata ja avointa, ja yhä uskot Jumalaan, miksi Jumala sallii niin pajon tuskaa ja kärsimystä. Mikä selittäisi sen? Haluaisin väittää, että olemassa on henkisesti merkityksellisiä syitä sille, miksi asioita tapahtuu niin kuin tapahtuu, mutta se ei tarkoita, että se mitä tapahtuu on hyvää ja oikein. Kaikelle on syynsä, mutta se ei tarkoita, että niin olisi pitänyt tapahtua. Väitän, että sattuviin tapahtumiin liittyvän henkisen logiikan tunnustamisen ja ennalta määräytymiseen uskomisen välillä on eroa. Elämässämme todellakin toimii henkisiä lakeja, mutta ne eivät riitele vapaan tahtomme kanssa. 

Selventääkseni mitä tarkoitan sovelletaanpa sitä yllä olevaan esimerkkiin. Masennukseni johtui selvästi sisälläni olevista peloista ja negatiivisista uskomuksista. Uskon, että sieluni tarkoitukseen kuuluu tuoda nuo pelot ja negatiiviset uskomukset tietoisuuteni pintaan jossakin vaiheessa, jotta ne voivat parantua. Mutta se ei tarkoita, että asioiden oli tapahduttava juuri siten kuin ne tapahtuivat tai ettei minulla ollut vaihtoehtoa sille, mitä elämässäni sattui. Muistan selvästi, että ennen kuin masennus tosiaan valtasi minut (ja jouduin sairaalaan), sain useita signaaleja varsinkin kehostani, ja ne enteilivät sitä, että olin hyvin stressaantunut ja että minun olisi painettava jarrua. Jätin tosiaankin sen tekemättä, eikä se ollut ennalta määrättyä. Sille on selitys, etten reagoinut intuitiivisiin aavistuksiini ja kehon signaaleihin: pelkäsin epäonnistumista, pelkäsin sanoa ‘ei’ ihmisille, koska arvostin heidän antamaansa tunnustusta ja pelkäsin hylätyksi tulemista. Se selittää miksi en painanut jarrua ajoissa. Vaikka esillä oli selkeitä syitä, se oli silti minun valintani. Se tosiasia, että tiedostin nuo signaalit ja aavistukset, osoittaa, että valinnalle oli tilaa.

Joten jälkikäteen katsoen tein eräitä huonoja valintoja. Nythän on hyödyntöntä syyttää itseään loputtomasti vähemmän suotuisista valinnoista, joita menneisyydessä on tullut tehneeksi. Itsensä ankara soimaaminen nostattaa pintaan syyllisyyden tunteita, jotka ovat tuhoisia ja haitallisia (tästä minulla on kokemusta). Itsensä tuomitseminen ei ole kovin hyödyllistä. Toisaalta jos sanoo, etten olisi voinut tehdä muuta, koska sen oli tarkoitus tapahtua, on kuin menisi toiseen äärimmäisyyteen: se on selvää kieltämistä. Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että olisin voinut tehdä toisenlaisia valintoja. Myötätunto ja lempeys ovat paras tapa muistella tätä. Olemalla myötätuntoinen itseäsi kohtaan sinä tunnustat, että olet erehtyväinen ihminen, ja silloin virheistä oppiminen itse asiassa helpottuu. Jos pystyt antamaan itsellesi anteeksi, näet menneisyyden sudenkuopat merkityksellisinä läksyinä, joiden avulla saat oivalluksia ja teet parempia valintoja tulevaisuudessa. Sillä tavoin traagisista tilanteista saattaa tulla tarkoituksellisia ja merkityksellisiä. Ei sen takia, että ne ovat luontaisesti hyviä ja haluttavia (useinkaan ne eivät ole), vaan koska olet valmistautunut oppimaan niistä ja jopa muuntumaan niiden avulla. Joten se, onko jokin henkisesti tarkoituksellista, ei määräydy itse objektiivisista tapahtumista, vaan siitä tavasta miten koet ja tulkitset ne. 

Tällä tavoin vapaata tahtoa ja tiettyä määrää ennalta määräytymistä voidaan sovittaa yhteen. Kuvittele, että sielusi halusi elää tietyt kokemukset tässä elämässä. Siksi sielusi valitsi tiettyjen haasteiden kohtaamisen, jotka oli eräällä lailla esiohjelmoitu elämääsi. Tiettyjen ihmisten tapaaminen, eteesi tulevat eri tilaisuudet tai takaiskut saattavat todellakin olla määrättyjä etukäteen. Ratkaiseva kysymys kuitenkin on, miten sinä, vapaalla tahdolla varustettu ihminen, vastaat näihin tapaamisiin ja tilanteisiin, ja missä määrin pystyt huomaamaan sinulle sattuvien asioiden tarkoituksen ja merkityksen. Sitä ei ole määrätty, ja sielusi perimmäinen tarkoitus on taipua haasteisiin sisältyviin läksyihin rakkaudella ja hyväksyen. Sillä tavoin teet erilaisia valintoja tulevaisuudessa ja vedät elämääsi positiivisempia tapaamisia ja tilanteita, jolloin sinun ei enää tarvitse kohdata samoja haasteita yhä uudelleen.

Usein on hyvin vaikeaa reagoida elämän vakavimpiin haasteisiin luottaen ja hyväksyen. Siksi sanon, että se on sielusi perimmäinen tavoite. Menetyksen tai tuskan tai hylätyksi tulemisen kokemusten arvon tunnustaminen on usein valtavan kamppailun takana. Vastustus ja epätoivo on normaalia ja hyvin inhimillistä. Silti uskon, että sielumme syvällisin pyyntö meille on tämä: hyväksy elämäsi ja itsesi pimein osa ymmärtäen ja lämmöllä, ei sen takia, että se on “hyvä sellaisena kuin on”, vaan koska sen hyväksyminen ja käsitteleminen on ainoa ulospääsykeino. Se on ainoa keino päästä valoon.

Kun olin keskellä psykoottista masennusta, en kokenut mitään tarkoitusta tai järkeä siinä, mitä olin käymässä läpi. Myös rakkaimmilleni se oli painajaista. Lopulta minut vietiin sairaalan psykiatriselle osastolle vastoin tahtoani. Siellä toipumiseni alkoi. Toivuttuani huomasin, millaista on, kun syvällinen kärsimys tuottaa hedelmää. Heti kun käännyin kohti valoa ja halusin jälleen elää, koin syvää iloa ja panin merkille elämäni yltäkylläisyyden paremmin kuin ikinä. Se mikä aiemmin oli ollut itsestään selvää, siitä tuli ihmetyksen ja syvällisen kiitollisuuden lähde. Saatoin joskus pysähtyä kotini eteen palatessani ruokaostoksilta ja vain ihmetellä sitä tosiasiaa, että Maan päällä oli minulle paikka, jossa saatoin elää kahden eniten rakastamani ihmisen, nimittäin aviomieheni ja tyttäreni kanssa. Olin hämmästynyt siitä aidosta huolenpidosta ja tuesta, jota sain lähelläni olevilta ihmisiltä. Entisistä tuttavista tuli nyt läheisiä ystäviä. Psykoosin minulle aiheuttama täydellinen romahdus ei ainoastaan antanut minulle uutta kiitollisuutta asioista, joita ennen pidin itsestään selvinä, vaan se antoi minulle myös kestäviä oivalluksia, jotka nyt auttavat minua elämään elämääni täydemmin ja peläten vähemmän. Muutama vuosi myöhemmin kirjoitin kirjan sieluni pimeästä yöstä, mikä auttoi minua sisäistämään koko kokemuksen paremmin ja jälkiviisauden tuomin eduin. Julkaistuani tämän kirjan (hollanniksi – toivon mukaan se julkaistaan englanniksi tämän vuoden lopulla), sain kirjeitä ihmisiltä, jotka tunnistivat itsensä minun tarinastani ja tunsivat sen tukevan ja lohduttavan heitä. Joten sieluni pimeä yö sai lisää merkitystä. Vähitellen tämä kamala kokemus näkyy eri valossa, paranemisen ja mielekkyyden valossa. Se ei kuitenkaan merkitse, että sen oli “tarkoitus tapahtua” tai että se oli “todella” hyvä asia. 

Onko kaikki niin kuin pitää? Onko kaikki hyvin sellaisenaan? Ei! Maan päällä on paljon kärsimystä ja tragediaa. Uskon, että me vedämme elämäämme negatiivisia tilanteita tiedostaaksemme sisällämme olevan negatiivisuuden (kiukun, pelon, epäluottamuksen). Nämä tilanteet saattavat olla osaksi ennalta järjestettyjä. Mutta noihin haasteisiin sisältyvä merkitys on siinä, että teemme erilaisia valintoja tulevaisuudessa, jotta voimme päästää irti negatiivisuudesta ja lakata houkuttelemasta sitä elämäämme. Tuskallinen tai traaginen tapahtuma ei ole luontaisesti hyvä tai arvokas: siitä tulee sellainen vasta kun ihmisellä on rohkeutta ja mielen selkeyttä löytää siinä oleva merkitys ja muuntua sen avulla. Voimme valita, kuinka reagoimme siihen “mikä on”. Meillä on kyky muuntaa negatiivisuutta ja tuskaa sisäisellä asenteellamme, ja tehdä elämästä kevyempää ja iloisempaa itsellemme ja toisille. Se on henkisyyden todellinen tarkoitus. Se korkeampi järjestys, jota niin epätoivoisesti etsimme elämämme ulkoisista tapahtumista, ei ole meidän ulkopuolellamme. Meidän on luotava se itse: se on meidän tehtävämme Jumalan vapaina lapsina.

© Pamela Kribbe 2014

www.jeshua.net/fi

Suomennos: Tapio Närhi