Gerrit Gielen

Kuolema on muutakin kuin hyvästien sanomista ja enemmän kuin vain surua.
Kuoleman kautta tiedostat myös rakkauden toiseen
ja toisen rakkauden sinuun.
Rakkaus ei koskaan kuole, rakkaus on ikuista

Kun äitini kuoli 94 vuoden iässä kesäkuussa 2019, kirjoitin nämä sanat hänen muistokorttiinsa.

Useita vuosia ennen kuolemaansa hän alkoi kärsiä dementiasta, mikä paradoksaalista kyllä toi meitä lähemmäksi toisiamme. Hän kasvoi vakavassa, ahdasmielisessä protestanttisessa ympäristössä, ja se oli hänessä aina läsnä. Se ärsytti minua erityisesti lapsena.  Myöhemmällä iällä äidin asenne lieveni yhä enemmän, ja me tulimme läheisemmiksi. Hänen dementiansa kiihdytti tätä prosessia.

Muistan kävelleeni hänen kanssaan, kun hän kertoi minulle, että häntä nolotti ettei hän enää tiennyt kuka oli elossa ja kuka ei. Hän esimerkiksi ajatteli usein, että hänen vanhempansa olivat yhä elossa. Sanoin hänelle, että se oli ymmärrettävää. Selitin hänelle, että hänen vanhempansa todella yhä elivät ja odottivat häntä. Kun hän vanheni, hän läheni heitä ja alkoi tuntea heidän läsnäolonsa yhä enemmän. Itse asiassa se oli totta mitä hän kuvitteli. Dementian ansiosta hän alkoi olla avoin tuollaisille ajatuksille. Hän pystyi päästämään irti vanhoista, jäykistä ajatuksista tuossa elämän viimeisessä vaiheessa. Se suloinen, lempeä nainen, joka hän sisimmältään oli, alkoi tulla esiin yhä enemmän.

Jossain määrin vertaan elämistä ja kuolemista toukan elämään, kun se käy läpi muutoksen perhoseksi. Koko elämän olet kuin toukka, ryömit ympäriinsä eikä sinulla ole tietoakaan perhosesta, joka sinä sisimmältäsi olet. Sitten maailmasi pienenee, vanhuus tulee, toukka muuntuu koteloksi. Ei kovin kivaa, jos uskot, että kotelo on loppu, mutta hienoa, jos tiedät, että siinä kotelossa tapahtuu muuntuminen perhoseksi. Kun vanhetessasi voit aistia sen perhosen, sinulla on onnellinen vanhuus, mutta jos vain tunnet kuolevan toukan, silloin olet onneton.

Tunsin, että äidissäni syntyi perhonen; välillemme kasvoi yhä enemmän rakkautta.

Hän kuoli hoivakodissa, jossa hän vietti viimeiset elinvuotensa.

Vähän ennen kuin hänen ruumiinsa vietiin pois, sain olla hetken yksin hänen kanssaan. Annoin hänelle suukon ja sanoin: “Kun tapaamme jälleen, välillämme on rakkautta.” Suru ja rakkaus kuuluivat yhteen. Kaikki on nyt hyvin välillämme.

Paljon on kirjoitettu kuoleman jälkeisestä elämästä. Pari mainitakseni Pamela Kribbe on kerran kanavoinut kauniisti: Kuoleman tuolta puolen. Myös minä itse kirjoitin artikkelin siitä: Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.

Tässä artikkelissa haluaisin puhua jäljelle jäävistä. Miten käsittelemme rakkaan läheisen kuolemaa, surua, sitä sydämiimme jäävää tyhjää aukkoa, mikä on seurauksena läheisen kuolemasta?

Uskomisesta kuoleman jälkeiseen elämään ei yleensä ole todellista apua. Et tunne yhtään vähemmän tuskaa ja tyhjyyttä kuin ateisti. Näen usein, että uskovaiset ihmiset kehittävät hyvin rajoittuneen asenteen omaa kuolemaansa kohtaan sen jälkeen kun he ovat menettäneet jonkun läheisensä. He ovat vihaisia Jumalalle ja tukahduttavat määrätietoisesti syntyviä epäilyksiä. Tai he tukahduttavat oman surunsa: heidän rakkaansahan on taivaassa ja onnellinen, joten heidän tulisi olla onnellisia. Ja kun he eivät ole onnellisia, heistä tuntuu, että se on väärin.

Pelkkä usko siihen, että läheinen elää edelleen, ei ole ratkaisu. Ei myöskään ateistinen selitys, että toinen on lopullisesti poissa, ja että on syntynyt haava, joka ei koskaan voi parantua eikä tule paranemaan.

Ratkaisuna, mihin minä uskon, on sydämen näkökulma: se kokemus, että rakkaus on todellisuutta, joka ylittää ajan ja tila-avaruuden. Aito tunteminen, ja rakkauden päästäminen sisään. Kokeminen sen rakkauden kautta, että toinen on yhä mukana.

Kuoleman tuska

Me elämme kahdessa maailmassa: ulkoisessa ja sisäisessä. Melkein kaikki mitä koulussa opimme koskee meitä ympäröivää maailmaa: siellä asioita tapahtuu, siellä sinun on selvittävä. Heti kun lapsi keskittyy sisäiseen maailmaansa, heitä huomautetaan asiasta. Haaveilua ei sallita, lapsen tulee kuunnella oppitunteja. Näin me saamme viestin: ulkoinen maailma on tärkeää, ei sisäinen.

Miten sitten käsittelet tunteitasi, surua, kiukkua? Miten suhtaudut toisiin? Miten käytät omaa luovuuttasi hyväksi?

Meitä opetetaan löytämään oma tiemme meitä ympäröivässä maailmassa, mutta ei sisäisessä maailmassamme – ei ole maantiedon oppitunteja sisäisestä maailmastamme, olipa se maailma miten laaja tahansa. 

Emme opi sisäisen maailman arvoa ja siten itsemme arvoa. Itse asiassa monet meistä uskovat, että tämä sisäinen maailma ei edes osana kuulu siihen ulkoiseen maailmaan – me olemme omat aivomme. Siten kaikki ulkoisen maailman lait koskevat myös sisäistä maailmaa. Jos jokin tai joku katoaa ulkoisesta maailmasta, silloin se häviää myös sisäisestä maailmasta.

Ei ole vaikeaa nähdä, että tämä ei pidä paikkaansa. Tätä kirjoittaessani kuuntelen Allegrin Miserereä. Se antaa minulle suuren kauneuden aistimuksen; kauneuden, jota en koskaan pysty löytämään tutkimalla jonkun aivoja. Syntymästään kuuro ei koskaan kykene tajuamaan miten kuulisi tutkimalla sellaisen ihmisen aivoja ja korvia, joka pystyy kuulemaan. Jonkun aivojen tutkiminen ei tuo mitään valaistusta kyseisen henkilön sisäiseen maailmaan, joten sisäistä maailmaa ei voida selittää ulkoista maailmaa tarkkailemalla. Sisäinen maailma on kauniiden asioiden lähde; musiikin lisäksi myös kirjallisuus, maalaukset, arkkitehtuuri, elokuvat, pelit, jne. Se kaikki on peräisin ihmisen hengestä, ja siellä on muutakin: rakkaus.

Voimme loputtomasti tutkia ympärillämme olevaa maailmaa, luonnonlakeja, atomeja, mutta emme löydä rakkautta sieltä. Rakkaus on jotakin, mikä kuuluu sisäiseen maailmaan. Rakkaus toteutuu, kun otamme yhteyttä toisen ihmisen sisäiseen maailmaan omastamme: kaiken ylittävä yhteys sydämestä sydämeen. Se, että kuolema on niin suuri draama elämässämme, johtuu suurelta osin siitä, että me lyömme sisäistä maailmaamme laimin. Koska olemme päätyneet ajattelemaan, että ajan ja avaruuden lait koskevat myös sisäistä maailmaamme.

Kuoleman aiheuttama tuska on peräisin uskomuksesta, että jos henkilö katoaa ulkoisesta maailmastamme, silloin hän on täydellisesti poissa. Sen myötä se sisäinen side – kahden ihmisen välisen rakkauden side – myös heikkenee. Läheinen ei ainoastaan katoa ulkoisesta maailmasta, vaan meidän sisimpäämme syntyy aukko.

Menetyksestä selviäminen: voitto kuolemasta

Miten voimme parantua siitä kamalasta aukosta, jonka läheisen kuolema on aiheuttanut?

1) Anna toiveikkaalle mahdollisuus

Jos olemme ehdottoman varmoja, että kuolema on loppu ja että kaikki menneisyydestä on kadotettu ainiaaksi, silloin tämän ajatuksen mukaan me torjumme jokaisen ratkaisun. Sisäinen tuskamme ei voi koskaan parantua eikä aukko täyttyä. Olemme silloin rakentaneet padon sisällämme olevan aukon ja sisään haluavan parantavan vesivirran eli sen yhä vaikuttavan toisen henkilön rakkauden virran väliin.

Paraneminen alkaa antamalla positiivisuudelle, toiveikkaalle mahdollisuus. Jos meidän on valittava negatiivisen ja positiivisen välillä elämässämme, emmekä tiedä kumpi on totta, silloin on aina viisasta valita positiivinen. Loppujen lopuksi negatiivisen valitseminen ei taatusti tuo meille mitään, mutta positiivisen valitseminen saattaa tuoda meille jotakin kaunista.

Mikä tässä tapauksessa on positiivista?
Se, että syvimmällä tasolla sisäinen maailmamme on erillään ajasta ja avaruudesta siten kuin näemme sen ulkoisessa maailmassa. Me koemme ajan ja avaruuden, mutta sisäisellä tasolla emme ole rajoittuneita siihen. Ikuinen elämä ei ole sitä, että mennään loputtomasti ajan virran mukana, vaan että syvällisin, olennaisin osa sinua ei ole koskaan saapunut ajan virtaan.

Katsot peiliin ja näet, kuinka kehosi muuttuu, ikääntyy, ja silti tunnet, että syvällä sisimmässäsi jokin ei muutu vaan pysyy samana. Toivo herää, jos annat sille tunteelle mahdollisuuden – saattaa olla totta, että kehosi ikääntyy, mutta sinä et.

Jos olet katsonut peiliin ja annat ajattomuuden tunteelle mahdollisuuden, mieti tätä: me emme kuole, koska kuolema tapahtuu ajassa, ja me olemme riippumattomia ajasta.
Toivo on jotakin sellaista, mikä löytyy, kun järkeily lopetetaan.
Olet ihme.
Löydät toivoa yksinkertaisesti kieltäytymällä järkeilemästä läheisen kuolemaa. 
Hänen tietoisuutensa on poistunut ajan ja avaruuden virrasta, jossa sinä yhä olet olemassa. Sydämestä toiseen virtaava rakkaus on yhä jäljellä – ainakin jos olet halukas ottamaan sen vastaan.

2) Anna rakkaudelle mahdollisuus

Yllä olevat ajatukset ovat tietenkin abstraktisia, mutta anna niille mahdollisuus. Tee seuraava harjoitus.

Kuvittele herääväsi toisessa maailmassa kuolemasi jälkeen: tunnet olosi kevyemmäksi ja rakkaudentäyteiseksi. Kaikki huolet, pelot ja taakat ovat poissa. Tunnet olevasi kirkkaampi, vapaampi ja rakkauden täyttämä.  Ajattelet maapallolle jälkeesi jättämiä ihmisiä. Tunnet heidät, näet heidän huolensa, näet kuinka pakkomielteisiä he joskus ovat ja juuttuneita ideoihin ja ennakkoluuloihin. Näet myös heidän kamppailevan vapautuakseen niistä.

Sinun omat maalliset huolesi ja pelkosi eivät enää rajoita sinua, vaan olet yhtäkkiä täynnä rakkautta ja ymmärtämystä jälkeesi jättämiä ihmisiä kohtaan.  Sinä olit toukka, nyt sinusta on tullut perhonen. Kaikki sinussa olevat pelot ovat tehneet tilaa rakkaudelle.

Yrität lähettää sisimmässä tuntemaasi valtavaa rakkautta niille, jotka jäivät jäljelle. Valitettavasti he tuskin ovat avoimia. He ovat liian juuttuneita omiin jäykkiin ajatuksiinsa, tuskaansa – ja ehkä suruun kuolemasi johdosta. He ovat vakuuttuneita, että et ole enää läsnä, sinua ei enää kuulla eikä voida tuntea, ja siten he ovat täysin sulkeutuneet rakkaudeltasi. On olemassa lähetin, sinä, mutta vastaanottimet ovat sulkeutuneet.

Joten mitä heidän on tehtävä avatakseen sydämensä, tunteakseen sinun suuren rakkautesi heitä kohtaan?

3) Avaa sydämesi

Nyt olet niitä, jotka jäivät jäljelle. Ja suremasi vainaja on muuntunut rakkauden lähteeksi – sinua kohtaan.  Miten voit avautua sille rakkaudelle? Miten voit avata sydämesi?

Aluksi: avaudu sille mahdollisuudelle. Ellei mitään tapahdu etkä huomaa mitään, voit jälkeenpäin yhä hylätä tämän mahdollisuuden.

Joten, olet avoin mahdollisuudelle, että vainaja on rakkauden lähde sinua kohtaan. Mutta se rakkaus tarvitsee myös vastaanottimen, joka on viritettävä oikein. Se vastaanotin on sydämesi.

Tee seuraavasti: siirry sydämeesi, kytke mielesi pois päältä ja tunne sydämesi. Kuvittele vainaja kauniin säteileväksi enkeliksi – hyvin säteileväksi, täysin täynnä rakkautta sinua kohtaan.

Kerro sitten itsellesi: Olen halukas ottamaan sen rakkauden vastaan.  Tunnen, että rakkautemme side ylittää kuoleman; sydänyhteys on ikuista.

Ja tunne sitten, miten rakkaus alkaa virrata.

Tunne se sydämessäsi – et ole yksin.
Tunne olevasi rakkauden lähteiden ympäröimä.

Ota vastaan ja anna takaisin. 
Vaihda keskittyminen ulkoisesta todellisuudesta – missä kuolema on olemassa – sisäiseen todellisuuteen, missä kuolemaa ei ole, vain rakkautta.

Ajattele sitten tuskaasi, suruasi – kaikkia maallisia huoliasi. Anna rakkauden virrata lempeästi sinne.

Usko siihen rakkauteen. Kuolemaa ei ole.

Tunnetko nyt olosi paremmaksi?

Lopuksi: Sydämen todellisuus

Monet ihmiset kunnioittavat kahta ihannetta: avaruutta ja aikaa. Nämä kaksi ihannetta luokittelevat kaiken osastoihin varmistaen, että kaikki on nätisti jaettu.

Näillä kahdella ihanteella on lapsi: kuolema. Kun avaruus ja aika ovat kaikkivaltiaita, kaikki on jaettu, ja kaikki murenee ennemmin tai myöhemmin – yhtenäisyys on illuusio. Kuolema, mureneminen näennäisestä yhtenäisyydestä aina voittaa. Vahvasti rakastavat ihmiset voivat kadota iäksi ikuiseen yöhön.

Tieteellisesti tämä niin sanottu ilmeinen tosiasia on jo kauan sitten vanhentunut. Aika ja avaruus ovat itse asiassa yksi asia: aika-avaruusjatkumo; että aika-avaruus ei ole maailmankaikkeuden yhtenäisyyden yläpuolella, vaan on osa sitä. Sen vuoksi kysymykset siitä, kuinka iso ja kuinka vanha maailmankaikkeus on, ovat myös merkityksettömiä: maailmankaikkeus ei ole olemassa ajassa ja avaruudessa.

Valo on erillään ajasta ja avaruudesta. Kaikki maailmankaikkeuden valo, mukaan lukien menneisyys ja tulevaisuus, on yhtä ikuisessa nyt-hetkessä.

Jos maailmankaikkeus on yhtä, miksi me olisimme erilaisia?
Hyväksytäänpä se, että syvällä sisimmässämme me olemme erillään ajasta ja avaruudesta. Ulkoisessa maailmassa valoksi kutsuttua kutsutaan rakkaudeksi sisäisessä maailmassa.

Sydämen todellisuus on ajattoman rakkauden totuus, ja sen rakkauden lähde, se olemme me.  Sydämen todellisuus merkitsee myös sitä, että voimme sallia jokaisen hyvästelemämme ihmisen syntymisen meissä enkelinä, kun he siirtyivät toiselle puolelle.

Kuvittele näin: joka kerta kun joku kuolee, osa meissä valaistuu; joka kerta kun joku kuolee, tunnemme olevamme enemmän rakastettuja. Kuolema ei ole rakkauden loppu, vaan ajattoman, pyyteettömän rakkauden herääminen. Kun me kuolemme, pelkomme ja huolemme häviävät. Jätämme jälkeemme sen pienen, epätodellisen maailman, jotta aito itsemme voi syntyä loistavana rakkauden tähtenä.

Älä sano hyvästi, vaan syleile ikuista rakkautta.

© Gerrit Gielen
www.jeshua.net/fi

Suomennos: Tapio Närhi